(Julkaistu vieraskolumnina Maaseudun Tulevaisuudessa 08.04.2020)
1990-luvun alussa aloitin kansantalouden opinnot Turun yliopistolla. Samoihin aikoihin Suomi ajautui syvään talouskriisiin. Opintoja suorittaessa seurasin, kun monen tutun yritys meni konkurssiin, asuntolainojen korot nousivat pilviin ja ihmiset menettivät työpaikkansa.
Lama, jonka Suomi koki 1990-luvun alussa, oli pahin sitten toisen maailmansodan. Menetimme satoja tuhansia työpaikkoja ja kymmeniä tuhansia yrityksiä. Suurtyöttömyys kesti pitkään, 2000-luvun alkupuolelle saakka. Liian moni joutui henkilökohtaiseen velkavankeuteen jopa 20 vuodeksi.
Laman jäljet näkyivät pitkään, ja osa niistä on edelleen olemassa. Me emme saa toistaa samoja virheitä nyt, kun yritämme selviytyä koronakriisin taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista. Meidän on kaikin keinoin pehmennettävä koronaviruksen aiheuttamaa iskua.
Ensinnäkin yritysten tilanne on tukala. Ne tarvitsevat suoraa taloudellista tukea kassakriisiinsä. Valtio voisi esimerkiksi ottaa työnantajamaksut rajoitusten ajaksi vastattavakseen. Yritysten alkuvuodesta maksamat arvonlisäverot tulisi palauttaa yrityksille ja mahdollistaa niiden takaisinmaksu pidemmällä aikavälillä.
Yrityksille tarkoitettua tukirahaa ohjataan nyt liian monimutkaisesti erilaiseen kehittämiseen. Yritystoiminnan kehittäminen on tärkeää, mutta yrittäjillä on päällimmäisenä mielessä selviytyminen, jotta jatkossa olisi toimintaa, jota kehittää.
Komissio on näyttänyt vihreää valoa sille, että valtiontukisäännöistä voi koronakriisissä joustaa. Viranomaisten on voitava tehdä tukipäätöksiä yritysten eduksi ilman virkavirheiden pelkoa. Etsitään keinot, joilla apu saadaan liikkeelle heti.
Paikallinen sopiminen tulisi ottaa käyttöön kaikissa yrityksissä heti määräaikaisena ratkaisuna. Kriisi on yhtä paha molemmin puolin pöytää. Työnantajat ja työntekijät ovat samassa veneessä etsimässä ratkaisuja, joilla työpaikat voidaan säilyttää.
Toiseksi koronakriisi aiheuttaa taudin lisäksi myös sosiaalisen kriisin. Huoli toimeentulosta kasvaa lomautusten, irtisanomisten ja yrittäjien ahdingon myötä. Kriisi voi laukaista ja pahentaa perheiden ongelmia.
1990-luvun laman vaikutuksia sen ajan lasten myöhempään koulumenestykseen, koulutustasoon, toimeentuloon sekä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen on tutkittu. Lapsuusajan olosuhteilla on osoitettu olevan vaikutusta myöhempään hyvinvointiin ja elämään. Siksi erityisesti lapsia ja nuoria on suojeltava koronakriisin kuormitukselta.
Meidän on kriisissäkin huolehdittava lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Erityinen huoli on niistä lapsista ja nuorista, joiden hätää kukaan ei näe. Ei anneta yhdenkään lapsen tai nuoren tippua etäopetuksesta tai jäädä pitkiksi ajoiksi tavoittamattomiin. Tässä tarvitaan saumatonta opetuksen ja sosiaalipalvelujen yhteistyötä.
Meillä on laaja järjestökenttä, joka tekee upeaa työtä lasten, nuorten ja perheiden hyväksi. Järjestöjen osaamista tulee hyödyntää kriisissä. Lapsille, nuorille ja vanhemmille on oltava tarjolla puhelinpalveluja ja chatteja, joista saa keskusteluapua ja tukea.
Poikkeuksellisena aikana jokaisella lapsella ja nuorella tulisi säilyä kontakti vähintään yhteen turvalliseen ja luotettavaan aikuiseen. Tähän voimme jokainen vaikuttaa myös itse pitämällä huolta läheisistämme.
1990-luvun lama oli sukupolvikokemus, joka jätti pitkän varjon suomalaiseen yhteiskuntaan. Liian moni menetti työnsä, mielenterveytensä ja tulevaisuudennäkymänsä sen takia. Ei tehdä samoja virheitä uudestaan, vaan tehdään tarvittavat toimet työpaikkojen ja peruspalvelujen säilyttämiseksi.
Kirjoittaja on kokoomuksen puheenjohtaja ja kansanedustaja.